Taipaleen työntekijöitä toisessa polvessa

Kuljetusliike Taipale Oy viettää 75-vuotisjuhlavuottaan. Yrityksen perustajasuvun neljäs sukupolvi on jo aloittanut, mutta myös Taipaleen työntekijöissä uusi sukupolvi seuraa edellistä.

Riippumatta työtehtävistä tai palvelusvuosien määrästä kaikki haastatteluhetkeen tavoitetut kertovat samaa viestiä: täällä saa äänensä kuuluviin, ja täällä otetaan huomioon työntekijän elämäntilanne töistä sovittaessa.

Kyselläänpä kuitenkin aluksi talon isäntäväen kuulumisia.

Taipaleen tekninen johtaja Riku Vainio sai ensimmäisen tilinauhansa vuonna 1985, vain 9-vuotiaana. Matka töihin ei ollut pitkä, koti oli tallin päädyssä. – Sain jo aika pienenä lähteä kuljettajien matkaan, Riku muistelee. – Oikeasti rupesin töihin, kun sain ajokortin vuonna 1994. Ensimmäisenä kesänä pääsin jakotykiksi. Opintojen päättyessä siirryin suoraan kuljetuspäälliköksi. Olen muuten ensimmäinen ammattikorkeakoulusta valmistunut, jolla ei ole yhtään suoritettua kielten kurssia. Minulla on lukihäiriö, eikä kielten opiskelusta tullut mitään.

– Taipaleen toimitusjohtajaksi minut nimitettiin vuonna 2013, ja sitä pestiä jatkui marraskuuhun 2018. Siitä lähtien olen ollut tekninen johtaja. Toimin kiinteistöjen ja kaluston parissa. Ei minusta ollut täysipäiväisesti pöydän ääressä istumaan. Tässä tehtävässä olen enemmän hyödyksi yritykselle.

Vaikuttivatko vanhempasi omaan uravalintaasi? – Kyllä. Kun yritin peruskoulun jälkeen sanoa, että lähden Jyväskylään lukemaan kuljetusteknikoksi, niin isä sanoi, että jos et tähän päivään mennessä ole oppinut hitsaamista, kun sitä sinulle on näytetty, niin et sinä sitä sielläkään opi. Menet opiskelemaan kaupallisia aineita, niin että alat ymmärtää talousasioita. Kun olin noin 16-vuotias, äitini Kaija Taipale kysyi mitä hän tämän yrityksen kanssa tekee? Vastasin, että kyllä minä siinä haluan jatkaa. Ei minua mitenkään pakotettu, kasvoin siihen lapsesta lähtien.

Vapaa-aikana Riku mökkeilee, ulkoilee 2-vuotiaan kultaisennoutajan Epun kanssa, käy järvellä virvelöimässä, joskus myös metsästämässä. Viimeinen maininta aiheuttaa huomattavaa hilpeyttä perheen naisväessä, jota edustaa Taipaleella henkilöstöpäällikkönä työskentelevä Hanna-vaimo sekä tyttäret Roosa, 21 ja Veera, 18.

– Ensimmäistä kertaa menin töihin Taipaleelle 14-vuotiaana. Kesätöihin, siivosin ja järjestelin, tein myös arkistohommia. Siitä lähtien olen ollut kaikkina kesinä Taipaleella, nyt toimistoapulaisena, avustan laskutuksessa. Ja hoidan hästägihommat, olen siis Taipaleen somevastaava, luettelee Veera Vainio, juuri 18-vuotissyntymäpäiväänsä viettänyt Rikun tytär.

Veeran tulevaisuudensuunnitelmat ovat kunnianhimoiset. Hän haluaa kauppatieteiden tohtoriksi, koska äiti ja mummi ovat vain maistereita. Määrätietoinen nuori nainen aikoo myös armeijaan. – Haen Tikkakoskelle, erikoisjoukkoihin autonkuljettajaksi. Onko paikkani Taipaleella, tulevaisuus näyttää, Veera miettii.

Nyt puheenvuoron saavat Kuljetusliike Taipaleen työntekijät.

Haasaset

Mikko Haasanen on ajanut Taipaleen purkuautoja 11 vuotta. Miten tulit Taipaleelle? – Laitoin Hannalle viestiä, että olisiko töitä. Pääsin nopeasti haastatteluun ja aloitin tammikuussa 2010. Olen ollut koko ikäni kuljetusalalla. Taipale on huomattavasti suurempi yritys kuin aiemmat työnantajani. Kuljettajien asiat hoidetaan täällä todella hyvin. Nuorempana en moisesta paljon välittänyt, kunhan sain ajaa.

– Toimin toista kautta työsuojeluvaltuutettuna. Muistutan tauoista ja kuljen terminaalissa katsomassa, että kaikilla työntekijöillä on turvallinen työympäristö ja että työt tehdään turvallisesti, Mikko luettelee tehtäviään. – Pyrin viemään asioita eteenpäin sovittelevalla tyylillä. Olen saanut ainakin ABS-jarruasian kuntoon. On kuljettajan vastuulla tarkistaa, että jarrut toimivat. Voi ja pitää sanoa, jos jarrut eivät ole kunnossa. Tämä on merkittävä liikenneturvallisuusasia.

Mikon poika Alex Haasanen tuli Taipaleelle, lähialueen jakeluun, vuonna 2018. – Sitten tuli armeijan takia vuoden tauko, mutta nyt taas täällä. Olen joka toinen viikko yöjakarina. Vien keskustaan muutaman kaupan tavarat. Menen omilla avaimilla sisälle, hälyt pois, tavarat paikoilleen, hälyt päälle ja poistun. Joka toinen viikko työskentelen terminaalilla, puran runkoautoja, laitan tavarat valmiiksi päiväukoille. Taipale on ainoa työpaikka, jossa olen tähän mennessä ollut. Viihdyn oikein hyvin. Yötiimi on hyvä porukka, samat jätkät, niin siinä tutustuu.

Hukkaset

Mikko Hukkanen ajaa runkokuljetuksia, vakioreittinä on ollut jo kahdeksan vuotta Jyväskylä-Turku. Työura Taipaleella alkoi maaliskuussa 2006.

Keski-Suomeen miehen tie vei rakkauden perässä. – Löysin vaimon Jyväskylästä vuonna 2004, perhe tulla tupsahti elämääni, hymähtää puhelias yläsavolainen.

– Perheyrittäjämäisyys näkyy täällä. Kaikkia pietään ihmisinä työstä riippumatta. Minua kuunnellaan, kun minulla on sanottavaa. Muuta en pyydä. Joskus savolaisella voi olla sanottavaakin, voitko kuvitella, viäräleuka velmuilee.

Heli Hukkanen tuli Taipaleelle noin kolme vuotta sitten. Hän ajaa työkseen yövaihtoja Jyväskylä-Hämeenlinna-välillä. Sitä ennen tämä kuuden pojan äiti oli 19 vuotta kotiäitinä. – Minusta tuntuu, että kun alalle ja Taipaleelle tulee niin tänne sitä jää. Täällä ymmärretään ihmisen elämäntilanne.

Helin poika Joonas Perukangas ajaa yhdistelmäautolla maakuntajakoa, enimmäkseen Hankasalmen alueella. – Olin Taipaleella kesätöissä 2020, ja viime syksystä oppisopimuksella. Nyt olen armeijassa. Käyn lomilla ajamassa Taipaleelle. Ei kai sitä vielä sovittu ole, mutta Hanna on jo kysellyt, niin eiköhän se asia selvä ole, että tänne tulen armeijan loputtua, Joonas arvelee.

Mikko muistelee: – Suhteemme alkuaikoina Joonas oli usein mukana, nukkui Mersun lattialla. Joonas oli niin pieni, että aamupalaa syödessä hän istui Mersun ratin puolan päällä, ja minä syötin sille jugurttia siinä. – Pojalle on jo Taipale-elinkautinen luettu, kun sai positiivista palautetta työharjoittelusta, Mikko kehaisee ylpeänä.

Manniset

Mimmi Manninen työskentelee Taipaleella yhdistelmäajoneuvokuljettajana. Hänellä ei ole vakioreittiä, vaan tuuraa missä tarvitaan. – Olen ammatinvaihtaja. Olin 18 vuotta keittiöhommissa, mutta sitten paloi kattilat pohjaan, ja lähdin opiskelemaan. Tulin maaliskuussa 2020 työharjoitteluun Taipaleelle, ja sille tielle jäin. Olen tyytyväinen päätökseeni, samoin muu perhe. Ovat huomanneet, että kotona on iloisempi ja lepsumpi äiti, Mimmi nauraa.

– Taipaleella on annettu vastuuta, täällä on reilu meininki. Ukot on ottaneet hirveän hyvin vastaan, aina olen saanut neuvoja ja apua, kun olen pyytänyt, Mimmi kiittelee työtovereitaan ja jatkaa vielä: – Tässä työssä pääsee paljon asiakaskontaktiin, tykkään sellaisesta.

Mimmin tytär Ella Manninen on ollut Taipaleella työharjoittelussa viime jouluna ja kevään 2021 aikana. Hän opiskelee Äänekoskella. Taipaleelle hän tuli äidin jalanjäljillä.
– Olen auttanut auton lastauksessa ja purussa, terminaalissa laitan tavaroita oikeille paikoille ja siivoan.  Koulussa aletaan suorittaa kohtapuoliin C-korttia. Sitten taas tänne työharjoitteluun, ja ehkä ensi keväänä pääsen ajamaan jakoautoa.

– On kyllä mielessä tulla Taipaleelle töihin, on hyvä fiilis yrityksestä, Ella hymyilee.

Tammiset

Petri Tamminen ajaa maakuntajakelua yhdistelmäajoneuvolla. Koko ikänsä kuljetusalalla olleen miehen tie vei Taipaleelle pari vuotta sitten. – Teki mieli vaihtaa paikkaa, niinpä kysyin entuudestaan jalkapallon parista tutulta toimitusjohtajalta, olisiko töitä. Pelataan samassa joukkueessa, FC HuKIssa, nelosdivaria.

– Taipale on hyvä ja mukava työnantaja. Jos on jotain mielen päällä, niin täällä sen voi sanoa, ja asia hoidetaan. Sitä arvostan. Korjaamo toimii hyvin. Jos autossa on vikaa, se hoidetaan nopeasti ja työt jatkuvat. Tavarat on vietävä perille.

Ainoa kolmesta lapsesta, joka innostui kuljetusalasta, oli Henriikka. – En minä sitä erikseen toivonut, niin vain kävi, Petri vakuuttaa.

– Kaikki sanoo Hentuksi, ilmoittaa nauravainen Henriikka Tamminen. – Teen ihan samaa työtä kuin isäkin. Ajan samoja reittejä, usein vielä samalla autolla numero neljä. Tulin Taipaleelle puolitoista vuotta sitten. Tuli isiä ikävä, Henttu nauraa ja paljastaa, että edellisessäkin työpaikassa he olivat työkavereita isän kanssa.

– Taipaleelta soitettiin jo ennen kuin olin edes aloittanut työt, että onko toiveita työpäivistä. Olin ihan äimänä. Sanoin, että tiistai-iltaisin on lentopallotreenit, että jos sitä sopisi…ja aina on sopinut.

– Olen istunut isän kyydissä ihan pienestä asti. Tauoilla syötiin meetvurstileipiä. Kyllä tämä työ on aina kiinnostanut. Olen kasvanut näihin hommiin, eli osasin jotain jo töihin tullessani. Näin ei enää ole, homma ei enää voi periytyä samalla tavalla, Henriikka harmittelee, mutta ilme kirkastuu taas hänen muistaessaan: – Hanna on luvannut, että saan joskus ottaa Sofiian kyytiin, iloitsee vajaan kaksivuotiaan tyttären äiti.

Rikun kiteytys taipalelaisista

Kysytään vielä lopuksi Riku Vainiolta, millaisia taipalelaiset ovat? Vastaus on lyhyt, ja tulee empimättä: – Sitoutuneita.